Tamar syntyi noin vuonna 1160 kuningas Giorgi III:lle ja hänen vaimolleen Burdukhanille, Alanian kuninkaan tyttärelle. Tamarilla oli mahdollisesti pikkusisko Rusudan, mutta hänet mainitaan kaikissa Tamarin kauden aikalaislähteissä yhteensä vain kerran.
Tamarin nuoruusvuosina Georgia oli suuren mullistuksen keskellä. Kapinallinen aatelisryhmä hyökkäsi vuonna 1177 hänen isäänsä Giorgia vastaan. Kapinalliset aikoivat syrjäyttää Giorgin ja nostaa valtaistuimelle hänen veljenpoikansa Demnan, jota monet pitivät murhatun isänsä Davit V:n oikeutettuna kruununperillisenä. Aatelisille Demnan puolustaminen oli lähinnä vain veruke kruunun vallan heikentämiseksi. Heitä johti kruununtavoittelijan appi Ivane Orbeli. Giorgi III onnistui murskaamaan kapinan ja aloitti väkivaltaisen taistelun tärkeimpiä häntä vastustaneita aatelissukuja vastaan; Ivane Orbeli teloitettiin ja hänen selviytyneet perheenjäsenensä karkotettiin Georgiasta. Prinssi Demna kastroitiin ja sokaistiin setänsä käskystä. Hän ei selviytynyt silpomisesta ja kuoli pian vankilassa.
Kun kapina oli kukistettu ja kruununtavoittelija eliminoitu, Giorgi valitsi Tamarin hallitsemaan kanssaan ja kruunasi hänet yhteishallitsijaksi vuonna 1178. Tällä kuningas yritti estää vallanperimyskiistojen syntymisen kuolemansa jälkeen ja vahvistaa oman sukuhaaransa laillisiksi kruununperijöiksi. Samaan aikaan hän värväsi joukkoihinsa miehiä ala-aatelin ja säädyttömien keskuudesta pitääkseen aateliston poissa vallasta.
Hallinnon alku ja ensimmäinen avioliitto
Tamar hallitsi yhdessä isänsä kanssa kuuden vuoden ajan. Kun Giorgi kuoli vuonna 1184, Tamar jatkoi ainoana hallitsijana ja hänet kruunattiin uudelleen Gelatin katedraalissa Kutaisin lähellä Länsi-Georgiassa. Hän peri suhteellisen vahvan kuningaskunnan, mutta aatelisten hajottavia pyrkimyksiä ei ollut vielä läheskään saatu tukahdutettua. Tamarin valtaannousulla oli runsaasti vastustajia: vastustus oli reaktio hänen isänsä sortopolitiikkaa vastaan, mutta lisäksi myös uuden hallitsijan sukupuoli nähtiin heikkoutena. Koska Georgiaa ei ollut koskaan aikaisemmin hallinnut nainen, osa aatelistosta kyseenalaisti Tamarin valtaannousun laillisuuden ja muut yrittivät käyttää hänen nuoruuttaan ja oletettua heikkouttaan hyödykseen saadakseen itselleen autonomisemman aseman. Tamarin vaikutusvaltaisella tädillä kuningatar Rusudanilla ja Georgian kirkon katolikos Mikael IV Mirianisdzella oli keskeinen rooli Tamarin vallan vakiinnuttamisessa. Nuori kuningatar joutui kuitenkin tekemään aatelistolle merkittäviä myönnytyksiä. Hänen täytyi palkita katolikos Mikaelin tuki nostamalla hänet kansleriksi, joten Mikael oli nyt sekä kirkollisen että maallisen hierarkian huipulla.
Tamaria painostettiin myös erottamaan isänsä nimittämiä henkilöitä, joihin lukeutui konstaapeli Qubasar, aateliton georgialaistunut kiptšakki, joka oli auttanut Giorgi III:ta hyökkäyksessä kapinallisia aatelisia vastaan. Yksi harvoista Giorgi III:n arvonimittömistä palvelijoista, jotka pelastuivat tältä kohtalolta, oli varainhoitaja Qutlu Arslan. Hän johti nyt aatelisten ja varakkaiden kansalaisten neuvostoa, joka yritti rajoittaa kruunun valtaa luomalla uuden karavi-neuvoston. Sen jäsenillä olisi ollut yksinoikeus tehdä politiikkaa. Tämä "feodaalisen perustuslaillisuuden" yritys keskeytyi, kun Tamar pidätytti Qutlu Arslanin ja hänen tukijansa alistettiin kruunun valtaan. Tamarin ensimmäiset toimet aristokraattisen eliitin vallan rajoittamiseksi kuitenkin epäonnistuivat. Hän ei onnistunut käyttämään kirkollista synodia katolikos Mikaelin erottamiseen, ja aatelisneuvosto darbazi puolusti oikeuttaan hyväksyä kuninkaallisia asetuksia. Aateliset jopa pakottivat Tamarin naimisiin rusien prinssi Jurin kanssa.
Dynastisen pakon ja ajan hengen mukaisesti aateliset vaativat Tamaria solmimaan avioliiton, jotta maan armeijalle saataisiin johtaja ja kruunulle perillinen. He valitsivat Jurin, Vladimir-Suzdalin murhatun prinssi Andrei I Bogoljubskin pojan, joka eli maanpaossa Pohjois-Kaukasuksen kiptšakkien parissa. Tamarin täti Rusudan hyväksyi valinnan ja prinssi tuotiin Georgiaan kuningattaren puolisoksi vuonna 1185. Juri osoittautui kyvykkääksi sotilaaksi mutta vaikeaksi ihmiseksi, ja hän riitautui pian vaimonsa kanssa. Puolisoiden välinen kireä suhde heijasteli oletettavasti kitkerää ryhmien välistä kamppailua hovissa, jossa Tamar puolusti yhä voimakkaammin oikeuksiaan hallitsevana kuningattarena.
Tamarin onni kääntyi, kun voimakas katolikos Mikael kuoli. Kuningatar kohotti hänen paikalleen kansleriksi tukijansa Anton Glonistavisdzen. Tamar laajensi valtaansa vähitellen ja kohotti hänelle uskollisia aatelisia korkeisiin asemiin hovissa. Heihin kuului erityisesti Georgiassa Mkhargrdzeli-nimellä tunnetun armenialaistuneen Zakaridi-kurdisuvun jäseniä.
Toinen avioliitto
Seuraavaksi Tamar suostutteli aatelisneuvoston hyväksymään avioeronsa Jurista, jota syytettiin "sodomiasta" ja juomisesta. Hänet lähetettiin Konstantinopoliin vuonna 1187. Juri yritti vallankaappausta kaksi kertaa: häntä auttoivat aateliset, jotka halusivat rajoittaa Tamarin kasvavaa valtaa. Hän kuitenkin epäonnistui ja katosi valokeilasta vuoden 1191 jälkeen. Kuningatar valitsi toisen aviomiehensä itse. Hän oli Davit Soslan, alanialainen prinssi, jonka 1700-luvun georgialainen oppinut prinssi Vakhušti sanoo polveutuvan Giorgi I:stä, Georgian 1000-luvun alun kuninkaasta. Davit oli kyvykäs sotilaskomentaja, josta tuli Tamarin merkittävä tukija ja jolla oli keskeinen rooli Juria tukevien kapinallisten aatelisten kukistamisessa.
Vaikka Davit Soslanin asema kuningaspuolisona näkyi taiteessa, asetuksissa ja kolikoissa, hänen asemansa oli kuitenkin alisteinen Tamarille, jonka kanssa hän jakoi kruununsa ja jolta hän sai valtansa. Tamariin viitattiin edelleen arvonimellä mepeta mepe – "kuninkaiden kuningas". Georgian kielessä ei ole kieliopillista sukua, joten mepe ("kuningas") ei välttämättä viittaa mieheen. Sana voidaankin kääntää myös "hallitsija". Toisaalta sanalla mepe on myös naispuolinen vastine dedopali ("kuningatar"), jolla viitattiin kuningatarpuolisoihin tai kuninkaan lähimpiin ja häntä vanhempiin naispuolisiin sukulaisiin. Tamaria kutsutaan georgialaisissa kronikoissa ja joissakin asetuksissa ajoittain nimellä dedopali. Mepe-nimitystä onkin saatettu käyttää Tamarin tapauksessa korostamaan hänen asemansa ainutlaatuisuutta muihin naisiin verrattuna.
Tamar ja Davit saivat kaksi lasta. Vuonna 1191 kuningatar synnytti Giorgi-nimisen pojan – tulevan kuningas Giorgi IV Lašan. Tapahtumaa juhlittiin kuningaskunnassa laajalti. Tytär Rusudan nousi veljensä jälkeen Georgian valtaistuimelle vuonna 1223.
Ulkopolitiikka ja sotaretket
Musliminaapurit
Kun Tamar oli onnistunut lujittamaan valta-asemansa ja löytämään luotettavia tukijoita – Davit Soslanin, Mkhargrdzelit ja muita aatelissukuja – hän elvytti edeltäjiensä harjoittaman ekspansionistisen ulkopolitiikan. Tamarin isoisoisän Davit IV:n ja isän Giorgi III:n aikana georgialaiset olivat nousseet aktiivisiksi toimijoiksi alueellaan, mutta toistuvat dynastiset riidat ja seldžukkien valtakunnan paikalliset seuraajat, kuten ildenizidien Azerbaidžan, širvanšahit ja ahlatšahit, olivat pidätelleet heitä. Tamarin hallinnossa ja erityisesti hänen hallituskautensa toisella vuosikymmenellä georgialaiset toimeliaistuivat jälleen.
1190-luvun alussa Georgian hallinto alkoi sekaantua ildenizidien ja širvanšahien asioihin. Georgialaiset auttoivat kilpailevia paikallisia prinssejä ja supistivat Širvanin vasallivaltiokseen. Ildenizidien atabeg Abu Bakr yritti estää georgialaisia etenemästä, mutta kärsi tappion Davit Soslanille Şəmkirissä ja menetti pääkaupunkinsa georgialaisten suojatille vuonna 1195. Vaikka Abu Bakr kykenikin jatkamaan hallintoaan vuotta myöhemmin, ildenizidit onnistuivat vain vaivoin torjumaan georgialaisten uudet yllätyshyökkäykset.
Tamar (georg. თამარი, translitteroitu myös Tamara, noin 1160 – 18. tammikuuta 1213) oli Georgian kuningatar vuosina 1184–1213. Hän kuului Bagrationi-dynastiaan ja oli ensimmäinen Georgiaa itsenäisesti hallinnut nainen. Hänen hallituskauttaan pidetään Georgian keskiaikaisen monarkian "kulta-aikana".
Tamarin isä, kuningas Giorgi III, julisti hänet kruununperilliseksi ja yhteishallitsijaksi vuonna 1178. Aateliset kuitenkin vastustivat Tamarin nousua valtaistuimelle Giorgin kuoleman jälkeen. Tamar onnistui siitä huolimatta kukistamaan oppositionsa ja aloitti energisen ja kunnianhimoisen ulkopolitiikan, jonka onnistumiseen vaikutti kilpailevien valtakuntien eli seldžukkien ja Bysantin romahtaminen. Voimakkaan sotilaseliitin tukemana Tamar kykeni käyttämään hyödykseen edeltäjiensä saavutuksia ja rakentamaan suurvallan, joka hallitsi Kaukasuksen aluetta, kunnes se luhistui mongolien hyökkäyksissä kaksi vuosikymmentä Tamarin kuoleman jälkeen.
Koska Tamarin hallitusaika liitetään kukoistavaan kulttuurikauteen ja koska hän oli naishallitsija, häntä on idealisoitu ja romantisoitu. Hän on merkittävä symboli Georgian populaarikulttuurissa, ja Georgian ortodoksinen kirkko on kanonisoinut hänet.
Pyhän Tamar Georgialaisen (joissakin kalentereissa Tamar Gruusialainen) muistopäivä on 1.5. Georgian ortodoksinen kirkko muistelee pyhää kuningatar Tamaria myös mirhantuojien sunnuntaina. Georgian ortodoksinen kirkko kunnioittaa häntä mirhankantajanaisten veroisena.
Vuonna 1199 Tamarin armeijat saavuttivat uuden suuren voiton, kun kaksi veljestä, Zakare ja Ivane Mkhargrdzeli, syrjäyttivät šaddadididynastian Armenian kuningaskunnan entisestä pääkaupungista Anista, jonka he saivat kuningattarelta läänitysalueekseen. Tukikohdastaan Anista veljekset hyökkäsivät Armenian keskialueille ja valloittivat paikallisilta muslimihallitsijoilta linnoituksen ja piirikunnan toinen toisensa jälkeen: Bžni vallattiin vuonna 1201 ja Dvin kaatui vuonna 1203. Georgialaisten menestyksestä hermostunut uudelleen voimistuneen Rumin seldžukkisultanaatin hallitsija Suleiman II kokosi vasalliemiireistään koalition ja hyökkäsi Georgiaa vastaan. Davit Soslan kuitenkin järjesti väijytyksen ja löi hänen joukkonsa Basianin taistelussa vuonna 1203 tai 1204. Tamarin kronikoitsija kuvaa, kuinka armeija koottiin Vardzian kalliokaupunkiin ennen kuin se marssi Basianiin ja kuinka kuningatar puhutteli joukkojaan kirkon parvekkeelta.
Mkhargrdzelit valloittivat Karsin Georgian kruunun puolesta vuonna 1206, mutta heidät karkotettiin Akhlatin muureilta vuonna 1209. Tämä pysäytti kamppailun armenialaisalueista, ja Vanjärven alue jäi suhteellisen turvallisesti uuden isäntänsä eli Damaskoksen aijubididynastian haltuun. Vuonna 1209 Mkhargrdzeli-veljekset hävittivät georgialaisten ja armenialaisten vuosikirjojen mukaan Ardabilin kostoksi siitä, että paikallinen muslimihallitsija oli hyökännyt Aniin ja joukkomurhannut kaupungin kristittyä väestöä. Viimeisessä suuressa sotaretkessään veljekset johtivat Tamarin hallitsemilta alueilta kootun armeijansa Nahitševanin ja Culfan kautta Pohjois-Iranin Marandiin, Tabriziin ja Qazviniin ryöstäen useita asutuskeskuksia matkansa varrella. [muokkaa] Trebizond ja Lähi-itä Tamaria esittävä seinämaalaus Qintsvisin luostarissa.
Merkittäviin tapahtumiin Tamarin hallituskaudella kuului Trebizondin keisarikunnan syntyminen Mustanmeren rannikolle vuonna 1204. Valtion perustivat Aleksios Komnenos ja hänen veljensä Daavid georgialaisten joukkojen avustuksella. Se syntyi murenevan Bysantin valtakunnan koillisten maakuntien alueelle Pontoksessa. Bysanttilaiset maanpakolaisprinssit Aleksios ja Daavid olivat Tamarin sukulaisia, ja heidät kasvatettiin Georgian hovissa. Tamarin virallisen historioitsijan mukaan Georgian Trebizondin-retkikunnan tarkoitus oli rangaista Bysantin keisari Aleksios IV Angelosta, koska hän oli takavarikoinut Georgian kuningattaren Antiokian ja Athosvuoren luostareille tarkoitetun rahalähetyksen. Parempi selitys Tamarin hankkeelle Pontoksessa on kuitenkin se, että hän halusi käyttää hyväkseen länsieurooppalaisten neljättä ristiretkeä Konstantinopolia vastaan ja perustaa ystävällismielisen valtion aivan Georgian lounaispuolelle. Lisäksi häntä lienee ajanut dynastinen solidaarisuus syrjäytettyjä Komnenoita kohtaan.
Vaikuttaa siltä, että Tamar halusi hyödyntää Bysantin valtakunnan heikkoutta ja ristiretkiläisten aijubidisulttaani Saladinille kärsimää tappiota vahvistaakseen Georgian kansainvälistä asemaa ja saadakseen itselleen Bysantin kruunun perinteisen roolin kristittyjen suojelijana Lähi-idässä. Georgialaiset kristityt lähetyssaarnaajat toimivat aktiivisesti Pohjois-Kaukasuksella, ja Tamarin virallinen kronikka ylistää hänen tukeneen ja suojelleen kristinuskoa. Hänen sanotaan tukeneen kirkkoja ja luostareita koko itäisen Välimeren alueella Egyptistä Bulgariaan ja Kyprokselle.
Georgian hovi huolehti georgialaisten luostariyhteisöjen suojelusta erityisesti Pyhällä maalla. 1100-luvulla Jerusalemissa oli kirjoilla kahdeksan georgialaista luostaria. Saladinin elämänkertakirjailija Bahā' al-Dīn ibn Šaddād kertoo, että sen jälkeen kun aijubidit olivat valloittaneet Jerusalemin vuonna 1187, Tamar lähetti sulttaanin luokse lähettiläitä vaatimaan georgialaisten luostarien takavarikoidun omaisuuden palauttamista. Saladinin vastausta ei ole tallennettu jälkipolville, mutta kuningattaren yritys vaikuttaa onnistuneen: Jacques de Vitry, josta tuli Akkon piispa hieman Tamarin kuoleman jälkeen, antaa lisää todisteita georgialaisten läsnäolosta Jerusalemissa. Hän kirjoittaa, että muista kristityistä pyhiinvaeltajista poiketen georgialaiset päästettiin kaupunkiin vapaasti ja heidän lippunsa liehuivat vapaina. Ibn Šaddād väittää lisäksi, että Tamar ylitti Bysantin keisarin tarjouksen todellisen ristin pyhäinjäännöksistä – hän tarjosi niistä 200 000 kultakolikkoa Saladinille, joka oli saanut jäänteet sotasaaliina Hattinin taistelusta. Hanke ei kuitenkaan onnistunut.
Kulta-aika
Vaikka Tamarin hallituskauden poliittiset ja kulttuuriset saavutukset olivatkin Georgian historiassa ennennäkemättömiä, niiden juuret ulottuivat pitkälle vaiheikkaaseen menneisyyteen. Tamar oli urotöistään velkaa erityisesti isoisoisänsä Davit IV:n (hallitsi 1089–1125) uudistuksille ja kauempana historiassa Davit III:lle ja Bagrat III:lle, jotka toimivat useiden georgialaisten kuningas- ja ruhtinaskuntien poliittisen yhtenäisyyden arkkitehteina 1000-luvun alussa. Tamar kykeni rakentamaan hallintonsa heidän menestyksensä luomalle pohjalle. Hänen valtakautensa viimeisiin vuosiin mennessä Georgian valtio oli saavuttanut keskiaikaisen suurvalta-asemansa ja arvovaltansa huippukohdan. Tamarin valtakunta ulottui Suurelta Kaukasukselta pohjoisessa Erzurumiin etelässä ja zygien alueelta luoteessa Gəncən lähistölle kaakossa. Georgiasta oli tullut pan-kaukasialainen valtakunta: sille uskollinen zakaridihallinto piti hallussaan Armenian pohjois- ja keskiosia, Širvan oli sen vasalli ja Trebizond liittolainen. Ajan georgialainen historioitsija ylistää Tamarin hallineen maita "Pontoksen mereltä [Mustameri] Gurganin merelle [Kaspianmeri], Speristä Derbentiin ja koko tämän- ja tuonpuoleiselta Kaukasukselta kasaarien ja skyyttien maille saakka."
Kuninkaallista arvonimistöä vastaavasti suurenneltiin. Se ei heijastellut nyt vain Tamarin valtaa Georgian kuningaskunnan perinteisillä alueilla, vaan siihen kuului myös uusia osia, jotka korostivat Georgian kruunun hegemoniaa ympäröivillä mailla. Niinpä Tamarin nimissä lyödyissä kolikoissa ja annetuissa asetuksissa hänen sanotaan olevan "Jumalan tahdosta, abhaasien, kartvelien, arranilaisten, kakhetilaisten ja armenialaisten kuninkaiden kuningas ja kuningatarten kuningatar; širvanšah ja šahanšah; koko Idän ja Lännen autokraatti, Maailman ja Uskon loisto; Messiaan esitaistelija."
Kuningatar ei koskaan saavuttanut autokraattista valtaa, ja aatelisneuvosto jatkoi toimintaansa. Tamarin oma arvovalta ja patronqmoban eli georgialaisen feodalismin laajeneminen estivät vaikutusvaltaisimpia prinssejä hajottamasta kuningaskuntaa. Tamarin hallituskausi oli Georgian feodalismin historian klassinen ajanjakso. Yritys ulottaa feodaalisia käytäntöjä alueille, joilla niitä ei aiemmin tunnettu juuri lainkaan, sai kuitenkin aikaan vastustusta. Niinpä vuonna 1212 Georgian koillisrajan vuoristolaiset Pkhovissa ja Didossa kapinoivat. Ivane Mkhargrdzeli tukahdutti kapinan kolmen kuukauden raskaiden taistelujen jälkeen.
Koska Georgian hallussa oli nyt kukoistavia kaupan keskuksia, teollisuus ja kauppa toivat maalle ja hoville uutta vaurautta. Naapurivaltioilta perityt verot ja sotasaaliit kasvattivat kuninkaallista aarrekammiota, ja syntyi sanonta "talonpojat olivat kuin aatelisia, aateliset kuin prinssejä ja prinssit kuin kuninkaita".
Kulttuuri
Vaurauden myötä esiin nousi omaperäinen georgialainen kulttuuri, jossa sekoittuivat kristityt ja maalliset vaikutteet ja joka oli sukua sekä Bysantille lännessä että Iranille idässä.
Georgian monarkia halusi alleviivata yhteyttään kristinuskoon ja esittää asemansa lahjana Jumalalta. Georgialaisen uskonnollisen arkkitehtuurin kaanon määriteltiin uudelleen ja maahan rakennettiin useita suurimittaisia katedraaleja kupoleineen. Bysantista saatuja kuninkaanvallan ilmentymiä muunneltiin eri tavoin tukemaan Tamarin odottamatonta asemaa itsenäisesti hallitsevana naisena. Viisi säilynyttä kuningatarta esittävää monumentaalista kirkkomuotokuvaa on suunniteltu selkeästi bysanttilaista kuvastoa noudatellen, mutta niissä korostetaan myös Georgialle spesifisiä teemoja ja niissä on vaikutteita iranilaistyyppisistä naiskauneuden ideaaleista. Myös Georgian läheistä suhdetta Lähi-itään korostettiin ajan georgialaisissa kolikoissa, joiden tekstit on kirjoitettu georgiaksi ja arabiaksi. Kuningatar Tamarin nimissä noin vuonna 1200 lyödyssä kolikkosarjassa oli kruunapuolella bysanttilaisen aiheen paikallinen variantti ja klaavapuolella arabiankielinen kirjoitus, jossa Tamar julistettiin "Messiaan esitaistelijaksi".
Ajan georgialaiset kronikat vaalivat kristittyä moraalia. Patristinen kirjallisuus jatkoi kukoistustaan, mutta se oli menettänyt aiemman valta-asemansa maalliselle kirjallisuudelle, joka oli huomattavan omaperäistä, vaikka kehittyikin läheisessä yhteydessä viereisiin kulttuureihin. Kehityssuunta saavutti huippunsa Pantterintaljaisessa (Vepkhistqaosani), Šota Rustavelin eeppisessä runossa, joka ylistää "ritarillisuuden ajan" ideaaleja ja jota kunnioitetaan Georgiassa nykyään maan omaperäisen kirjallisuuden suurimpana saavutuksena.
Kuolema ja hautaus
Tamar eli pidempään kuin miehensä Davit Soslan ja kuoli "tuhoisaan sairauteen" lähellä pääkaupunkiaan Tbilisiä kruunattuaan aiemmin poikansa Giorgin yhteishallitsijaksi. Tamarin historioitsija kertoo, että kuningatar sairastui äkillisesti keskustellessaan valtion asioista visiiriensä kanssa Natšarmagevin linnassa lähellä Gorin kaupunkia. Hänet kuljetettiin Tbilisiin ja sitten läheiseen linnaan Agaranissa, jossa hän kuoli ja jossa hänen alamaisensa surivat häntä. Hänen ruumiinsa siirrettiin Mtskhetan katedraaliin, josta se vietiin haudattavaksi Gelatin luostariin. Siellä oli Georgian kuninkaallisen dynastian sukuhauta. Tutkijoiden valtaosa on sitä mieltä, että Tamar kuoli vuonna 1213, vaikka onkin joitakin epämääräisiä viitteitä siitä, että hän olisi kuollut aiemmin vuonna 1207 tai 1210.
Myöhemmin syntyi useita Tamarin hautapaikkaa koskevia legendoja. Eräässä niistä kerrotaan, että Tamar haudattiin salaiseen syvennykseen Gelatissa, jotta hänen vihollisensa eivät voisi häpäistä hänen hautaansa. Toisessa versiossa ehdotetaan, että Tamarin jäänteet haudattiin uudelleen kaukaiseen paikkaan mahdollisesti Pyhällä maalla. Ranskalainen ritari Guillaume de Bois väitti Besançonin piispalle 1200-luvun alun Palestiinassa kirjoitetussa kirjeessään, että hän oli kuullut georgialaisten kuninkaan suuntaavan Jerusalemia kohti valtavan armeijan saattamana ja valloittaneen jo useita saraseenien kaupunkeja. Kuningas kantoi kirjeen mukaan mukanaan äitinsä, "voimakkaan kuningatar Tamarin" (regina potentissima Thamar) jäänteitä, sillä kuningatar ei ollut kyennyt tekemään pyhiinvaellusmatkaa Pyhälle maalle elinaikanaan ja oli testamentannut ruumiinsa haudattavaksi Pyhän haudan lähelle.
1900-luvulla kysymys Tamarin haudan sijainnista nousi akateemisen tutkimuksen ja laajemman populaarin kiinnostuksen kohteeksi. Georgialainen kirjailija Grigol Robakidze kirjoitti vuoden 1918 esseessään Tamarista: "Tähän mennessä kukaan ei ole saanut selville, missä Tamarin hauta sijaitsee. Hän kuuluu kaikille ja ei kenellekään: hänen hautansa on georgialaisen sydämessä. Ja georgialaisten näkökulmasta se ei ole hauta vaan kaunis maljakko, jossa kuihtumaton kukka, suuri Tamar, kukoistaa." Vaikka puhdasoppisen akateemisen näkökulman mukaan Tamarin hauta on edelleen Gelatissa, sitä ei ole luostarista löydetty useista arkeologisista tutkimuksista huolimatta. Ne aloitti Ekvtime Taqaišvili vuonna 1920.
Perintö ja populaarikulttuuri
Vuosisatojen kuluessa Tamar on noussut georgialaisen historiallisen pantheonin hallitsevaksi hahmoksi. Hänen hallituskautensa rakentaminen "kulta-ajaksi" alkoi kuitenkin jo hänen elinaikanaan ja hän itse nousi aikakautensa polttopisteeseen. Useat keskiaikaiset georgialaiset runoilijat, Šota Rustaveli mukaan lukien, väittivät saaneensa inspiraation teoksiinsa Tamarilta. Legendan mukaan Rustaveli jopa riutui rakkaudesta kuningatarta kohtaan ja päätti päivänsä luostarissa. Rustavelin eepoksen dramaattinen kohtaus, jossa kokenut kuningas Rostevan kruunaa tyttärensä Tinatinin, on allegoria siitä, miten Giorgi III nosti Tamarin yhteishallitsijaksi rinnalleen. Rustaveli kommentoikin seuraavasti: "Leijonanpentu on yhtä hyvä, olkoonkin se naaras tai uros".
Kuningatar oli useiden ajan panegyriikkojen aiheena. Niihin kuuluivat Tšakhrukhadzen Tamariani ja Ioane Šavtelin Abdul-Mesia. Häntä ylistettiin kronikoissa, erityisesti kahdessa hänen valtakauteensa keskittyvässä kertomuksessa – Tamarin, kuningatarten kuningattaren elämä ja Hallitsijoiden historiat ja ylistykset – joista tuli ensi käden lähteitä siihen, miten hänet kohotettiin Georgian kirjallisuudessa pyhäksi. Kronikoitsijat ylistävät häntä "leskien suojelijaksi" ja "kolmesti siunatuksi" ja painottavat erityisesti hänen hyveitään naisena: kauneutta, nöyryyttä, rakkautta armoon, uskollisuutta ja puhtautta. Vaikka Georgian kirkko kanonisoikin Tamarin vasta paljon myöhemmin, hänet nimettiin jo elinaikanaan pyhimykseksi kaksikielisessä, kreikaksi ja georgiaksi kirjoitetussa kolofonissa, joka oli kiinnitetty Vanin evankeliumien käsikirjoitukseen.
Tamarin ihannointia vahvistivat lisäksi tapahtumat hänen seuraajiensa valtakausilla: kahden vuosikymmenen sisällä hänen kuolemansa jälkeen Kovaresmian ja mongolien hyökkäykset päättivät Georgian valta-aseman äkillisesti. Myöhemmät kansallisen heräämisen kaudet olivat liian hetkellisiä noustakseen Tamarin hallitusajan saavutusten tasolle. Kaikki nämä asiat vaikuttivat Tamarin kulttiin, jossa ihannoidun kuningattaren ja todellisen henkilön välinen raja hämärtyi.
Kansan muistissa Tamar on saanut legendaarisen ja romanttisen julkisivun. Kansanlaulujen, runojen ja kertomusten monipuolisessa joukossa hänet esitetään ihanteellisena hallitsijana, pyhänä naisena, johon heijastettiin joskus tiettyjä esikristillisten jumaluuksien ja kristittyjen pyhimysten piirteitä. Esimerkiksi ossetialaisessa legendassa kuningatar Tamarin pojan siittää auringonsäde, joka loistaa ikkunan läpi. Toisessa myytissä Georgian vuorilta Tamar yhdistetään esikristilliseen sään jumalaan Pirimzeen, joka hallitsee talvea. Samoin tavoin Pšavin ylämaa-alueella Tamar yhdistyi esikristilliseen parantamisen ja naisen hedelmällisyyden jumalattareeseen.
Vaikka Tamar liikkuikin ajoittain armeijansa mukana ja hänen kuvataan suunnitelleen joitakin sotaretkiä, hän ei osallistunut varsinaisiin taisteluihin. Silti sotilaalliset voitot hänen hallituskaudellaan myötävaikuttivat hänen imagoonsa esikuvallisena soturikuningattarena. Se heijastuu myös 1500-luvun suosittuun venäläiseen tarinaan Povest o tsaritse Dinare, jossa kuvitteellinen georgialainen kuningatar taistelee Persian valtakuntaa vastaan.
Nykyinen käsitys kuningatar Tamarista muodostui pitkälti 1800-luvun romantiikan ja georgialaisten intellektuellien kasvavan nationalismin vaikutuksessa.
1800-luvun venäläisessä ja länsimaisessa kirjallisuudessa kuningatar Tamarin kuvaan heijastuivat eurooppalainen käsitys itämaista, joiden osaksi Georgia luettiin, ja naisten asemasta ja ominaisuuksista niissä. Tirolilainen kirjailija Jakob Philipp Fallmerayer kuvaili Tamaria "kaukasialaiseksi Semiramiiksi". "Eksoottisesta" Kaukasuksesta innostunut venäläinen runoilija Mihail Lermontov kirjoitti romanttisen Tamara-nimisen runon (ven. Тамара; 1841), jossa hän käytti vanhaa georgialaista legendaa seireenimäisestä vuoristoprinsessasta ja nimesi hänet kuningatar Tamariksi. Vaikka Lermontovin kuvaus Georgian kuningattaresta tuhoisana viettelijättärenä ei nähtävästi perustunutkaan minkäänlaisiin historiallisiin tapahtumiin, se oli tarpeeksi vaikutusvaltainen nostaakseen esille kysymyksen Tamarin seksuaalisuudesta, jota 1800-luvun eurooppalaiset kirjailijat jonkin verran käsittelivät. Mili Balakirev muunsi Lermontovin runon sinfoniaksi, joka esiteltiin eurooppalaiselle yleisölle vuonna 1912 osana Ballets russes'n ohjelmistoa, jonka Léon Bakst suunnitteli ylellisen itämaiseksi. Knut Hamsunin näytelmä Dronning Tamara vuodelta 1903 ei menestynyt yhtä hyvin, mutta teatterikriitikot näkivät siinä "nykyaikaisen naisen pukeutuneena keskiaikaiseen asuun" ja lukivat näytelmää "kommentaarina 1890-luvun uudesta naisesta".
Georgian kirjallisuudessa Tamaria romantisoitiin myös, mutta hyvin eri tavalla kuin Venäjällä tai Länsi-Euroopassa. Georgialaiset romantikot seurasivat keskiaikaista perinnettä, jossa Tamar esitettiin herttaisena, pyhänä naisena, joka hallitsi jatkuvasti sotivaa valtiota. Tätä kuvaustapaa inspiroi lisäksi Tamaria esittävän 1200-luvun seinämaalauksen löytyminen raunioituneesta Betanian luostarista. Sen paljasti ja restauroi prinssi Grigori Gagarin 1840-luvulla. Freskosta tehtiin lukuisia kaiverruksia, jotka kiersivät ympäri Georgiaa ja innoittivat runoilija Grigol Orbeliania omistamaan maalaukselle romanttisen runon. Lisäksi Georgian älymystö, joka reagoi Venäjän valtaan ja maan kansallisten instituutioiden sortoon, vertasi Tamarin hallituskautta oman aikansa poliittiseen tilanteeseen ja valitti kirjoituksissaan maan lopullisesti kadonnutta menneisyyttä. Niinpä Tamarista tuli Georgian kukoistuskauden henkilöitymä, ja tämä käsitys hänestä on säilynyt nykyaikaan saakka.
